- Pirkanmaan Elokuvakeskus -

Sputnik Oy:n klassikkojen uusin maahantuonti on Jean Vigon kaksi ohjausta À PROPOS DE NICE (1930) ja NOLLA KÄYTÖKSESSÄ (Zero de conduite, 1933). Jean Vigon tuotanto on nyt kokonaan nähtävillä Suomen elokuvateattereissa.

NOLLA KÄYTÖKSESSÄ (27 min)

Vigon kolmas ohjaus, sisäoppilaitoksen vankilaa muistuttavaan miljööseen sijoittuva anarkistisen elokuvan klassikko Nolla käytöksessä (1933) puolustaa edelleen paikkaansa kaikkien aikojen parhaana lapsuudenkuvauksena. Sen asetelmassa toteutuu klassinen kahtiajako ymmärtämättömien mutta kuria ja valtaa hallussaan pitävien aikuisten, ja riemua ja elämäniloa säteilevien, järjestelmän alistamien mutta kapinaan nousevien lasten välillä.
Kesäloma on ohi ja pikkuvintiöt palaavat koulunpenkille täynnä energiaa ja uusia ideoita opettajiensa päänmenoksi. Opettajakunta on enemmän tai vähemmän pystyyn kuollutta ja irvokasta sakkia, pahimpana kärkenään suippopartainen, hetkittäin lähes mefistofeelisiä ulottuvuuksia saavuttava kääpiö. Vigo asettaa vastakkain koulun kurjan arjen ja lasten korkeat unelmat ja tarkastelee kriittisen pilkallisesti absurdien auktoriteettien sortotoimia, jotka lasten organisoima kapina lopulta tuulettaa kumoon.
Surrealismin henki ja rivouteen kallistuvan anarkistisen metodin monet vaikutteet tarttuivat nuoreen Vigoon jo kotioloissa ja ohjaaja lainasi elokuvaansa paljon aineksia (mm. nuoruusajan vankilakokemuksia) hämärissä olosuhteissa kuolleen isänsä, lehtimiehenä toimineen tunnetun anarkistin Miguel Almereydan elämästä. Jopa elokuvan kuuluisin repliikki, hieman tyttömäisenä ja hauraana pidetyn Tabardin uhmakkaasti opettajilleen lausuma haistatus ("Je vous dis merde"), on lainattu eräästä Vigon isän lehtikirjoituksen otsikosta. Tabard - porukan uusi poika - kohoaakin sittemmin koko jengin kompromissittomimmaksi ja räväkimmäksi kapinalliseksi.
L'Atalantessa Ukko Julesia unohtumattomasti näytellyt Michel Simon arvioi erään haastattelun yhteydessä, että "Vigon henkilökohtainen draama riudutti häntä ja tuo draama oli hänen isänsä. Se oli kuin Hamletista. Hamlet halusi kostaa isänsä kuoleman." Nolla käytöksessä -elokuvan loppu ja kattojen yli tapahtuva pako vapauteen voidaan nähdä ohjaajan isän kohtalon käänteisversiona, jonka avulla Vigo kykeni tasaamaan tilit oman menneisyytensä kanssa.
Vigon oodi henkiselle ja konkreettiselle vapaudelle saattaakin voimakkaiden poliittisten sävyjensä ja syvälle juurtuneiden henkilökohtaisten teemojensa kautta kiteyttää, jopa L'Atalantea täsmällisemmin, ohjaajan taiteilijapersoonan salatun ytimen.
Hyvin nopeassa aikataulussa - vain 13 päivässä - kuvatun elokuvan taival rakastetuksi ja jäljitellyksi klassikoksi ei ollut ongelmaton, sillä "Almereydan pojan ohjaama elokuva" ei miellyttänyt valmistumisajan sensuuriviranomaisia ja sen sisältö oli luonteeltaan muutenkin liian modernia, rohkeaa ja poliittisesti arveluttavaa. Nolla käytöksessä poistettiin Ranskassa pannasta vasta 1940-luvulla, jolloin sen kapinoiva henki yhdistettiin vastarintaliikkeeseen. Teos koki uudelleensyntymänsä sodanjälkeisen ajan elokuvakulttuurissa ja kriitikko James Agee on kirjoittanut, ettei elokuvan kuuluisan, lentävien höyhenten ja opettajan "ristiinnaulitsemisen" unenomaisesti tallentavan kohtauksen kaltaista riehakasta iloa ole nähty kuin Pariisin vapautusta esittävissä uutispätkissä.
Höyhenten purkautuessa ulos oppilaiden makuusalin tyynyistä vallankumouksen hetkellinen illuusio astuu etualalle. Unet ja unelmat muuttuvat äkkiä todellisuudeksi, ihmiset kuvataan yhä epätodellisemmissa asennoissa ja kulmissa ja kerronnassa ottaa vallan "vigolainen perspektiivi", jossa maailma on vinossa, ellei peräti päälaellaan. Jotta ohjaajan suorittama anarkistinen kuperkeikka olisi täydellinen, myös osa Maurice Jaubertin säveltämästä musiikista äänitettiin elokuvaan takaperin!
Oppilaiden ja opettajien välillä käydyn utopistisen mutta väkivaltaisen, yhtä aikaa koomisen ja traagisen asemasodan rintamalinjaan joutuu myös koulujärjestelmän ainoa humaani auktoriteetti, välitunnilla Chaplinin kulkuria matkiva ja luokassa käsillään kävelevä nuorempi opettaja Huguet, joka toimii eräänlaisena sukupolvien välisen kuilun yli kiristettynä naruna. Omanlaistaan nuorallakävelyä on Vigon - "ranskalaisen elokuvan marttyyrin ja suojelupyhimyksen" - ohjauskin. Tuskin kukaan toinen elokuvantekijä on uskaltanut, etenkään näin varhaisessa vaiheessa uraansa (joka tosin jäi Vigon tapauksessa hyvin lyhyeksi), ottaa yhtä suuria luovia ja taiteellisia riskejä, rikkoa tuon tuosta totuttuja muotosääntöjä ja perinteitä lähes rikollisella tavalla, ja vieläpä selvitä tuosta tempustaan kunnialla ja "parhain arvosanoin".
François Truffaut halusi Vigon yhteydessä puhua "hajuelokuvasta" ja viittasi puolestaan André Baziniin, joka kirjoitti eräässä Vigo-artikkelissaan "lähes ruokottomasta lihallisuudesta". Truffaut jatkaa: "Totta onkin, ettei kukaan ole kuvannut ihmisen ihoa, lihaa yhtä alkukantaisen karkeasti kuin Vigo. Emme ole 30 vuoteen nähneet mitään sen vertaista kuin opettajan lihava käsi lapsen hennolla valkoisella kädellä elokuvassa Nolla käytöksessä."
Vaistot, vietit ja primitiivinen runollisuus, tapahtumien banaaleja selityksiä karttava soljuvuus, tunteiden puhtaus ja lämmin huumori yhdistyvät Vigon mestariteoksessa nuoruuden kauniiksi uneksi, joka päättyy uneksijoiden voittoon. Henri Langlois oli oikeassa todetessaan Vigon olevan "elokuva, yhteen ihmiseen ruumiillistuneena".
- Lauri Timonen

À PROPOS DE NICE (44 min)

Jean Vigon esikoisohjaus À propos de Nice (1930) on dokumenttielokuvan omalaatuisimpia ja kujeellisimpia klassikkoja, joka toteutettiin rahoitukseltaan ja tuotanto-olosuhteiltaan "independent"-elokuvana. Vigo tarkastelee kiihkeällä otteella Nizzan kaupungin sykettä, rakennetta ja jokapäiväistä elämää. Elokuva alkaa kuin mikä tahansa matkailumainos, mutta muuttaa nopeasti suuntaansa kärkeväksi rikkaan luokan joutilaisuuden ja laiskan rappion kritiikiksi. Vigo ivaa kohteitaan armotta. Pyntätyn porvarisrouvan hän rinnastaa vailla suuntaa poukkoilevaan strutsiin ja paahtuneet auringonpalvojat mudassa kylpeviin krokotiileihin. Kujakissan kohti kameraa luoma kyyninen katse todistaa kaupungin varsinaisten asukkaiden - työtätekevän luokan - mielipiteestä.
Vigon suhde kaupunkiin, jossa hän oli joutunut terveyssyistä asumaan vaimonsa kanssa kahden vuoden ajan, on kaksijakoinen. Hän ei yritäkään peitellä yläluokan välinpitämätöntä elämänasennetta ja karnevaalihumun naamioleikkien täyttämää irvokasta turistikulttuuria kohtaan tuntemaansa raivoa, mutta tarkastelee toisaalta hellyydellä käsityöläiskaupunginosien arkea ja elämänmenoa. Vigo sekoittaa keskenään tavallisen ja ihmeellisen aineksen ja kuuluisa dokumentaristi John Grierson tulkitsikin aikanaan, että ohjaajan "hullu, symbolien ja taikuuden täyttämä maailma" asettuu tukevasti realismin päälle.
Elokuvan historiassa À propos de Nice edustaa paitsi kokeellista elokuvaa, myös kaupunkimuotokuvaa - elokuvalajia, joka oli muodissa erityisesti 1920-luvun lopulla ja 1930-luvun alussa. Vertailukohtia ovat esimerkiksi Charles Sheelerin ja Paul Strandin Manhatta (1921), Walter Ruttmannin Berliini, suurkaupungin sinfonia (1927) ja Dziga Vertovin Mies ja elokuvakamera (1929). Vigon yhteistyö hänen kaikki päätyönsä kuvanneen Boris Kaufmanin - Dziga Vertovin veljen - kanssa on eräs À propos de Nicen taiteellisia avaimia, etenkin koska ohjaaja itse oli elokuvantekijänä vielä aivan noviisi, joskin ensi otoksista lähtien luontainen ja vaistonvarainen lahjakkuus.
Kaufman on luonnehtinut heidän kuvausmetodiaan spontaaniksi. Kamera, jota Vigo käsitteli "kuin asetta", tallensi salaa ihmisten tekemisiä, ilmeitä, asenteita ja reaktioita, mutta heti kun nämä havaitsivat olevansa tarkkailun alaisina, Vigo pani kuvauksen poikki. Vigo halusi toisin sanoen tallentaa filmille yhteiskunnan, joka ei ole tietoinen todellisesta luonteestaan, "nautintojen kaupungin, jota kuolema tarkkailee" (P.E. Salles-Gomes).
À propos de Nicestä - kuten muistakin Vigon elokuvista - puuttuu harkittu hioutuneisuus ja viimeistelyn tuntu. Vigo ei ole juoniohjaaja siinä mielessä, että yrittäisi liikutella katsojaansa jotakin fiktiivistä janaa pitkin; hän tempaisee tämän mukanaan runollisten assosiaatioiden ja tarkkaavaisten havaintojen pyörteeseen. Lopputuloksen kiihkeä, elämänjanoinen rytmi muistuttaa jazzia. Vigo ei myöskään peittele poliittisia mielipiteitään ja hänen elokuvassaan on hahmoteltu marxilaisille asenteille tyypillistä luokkajakoa.
Ohjaajan omin sanoin: "Näyttämällä Nizzan ilmapiirin ja elämän jota siellä - ja yhtälailla muuallakin - eletään, elokuva todentaa sellaisen yhteiskunnan viimeiset hengenvedot, jonka tapa karttaa velvollisuuksiaan saa ihmisen voimaan pahoin ja ajaa hänet kohti vallankumouksellisia ratkaisuja."
À propos de Nice on aistillisuudessaan, selittelemättömyydessään ja intensiivisyydessään hyvin poikkeuksellinen dokumenttielokuva. Muurahaiskeon lailla joka suuntaan kuhisevan kaupungin osasten ja yksityiskohtien voi melkein kuulla repeilevän liitoksistaan, taivasta kohti kohoavien tehtaanpiippujen luodessa varjonsa huolettomien auringonottajien ylle.
- Lauri Timonen